Helsingin talousratkaisut velkaa lisäämättä

Kuuntelin sunnuntaina radiosta pienpuolueiden johtajien haastattelua. Yrjö Hakanen hämmästytti jälleen asiantuntemuksellaan. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti, miten kunnat ovat joutuneet nykyiseen talousahdinkoonsa. Tarina alkoi -90 – luvun lamasta ja jatkui nykypäivään asti. Valtio on leikannut kuntien valtionosuuksia moneen kertaan. Hakanen kertoi kuulleensa kuntaministeri Henna Virkkusen sanovan, että kuntia yhdistämällä voidaan säästää nopeasti vähän ja pitkällä ajalla paljon. Hän viittasi eläköitymisen yhteydessä saatavaan työpaikkojen vähentymiseen. Tätä Rautio piti pahana, sillä jo nyt kunnissa on pulaa työntekijöistä. Sitaatti meni nyt muistinvaraisesti, uskoakseni riittävän oikein. Vaaliteemojaan hän on esitellyt myös Puheenvuoroissaan.

Lilja Tamminen, vihreiden ehdokas Helsingissä on esitellyt blogissaan toisenlaisia mielipiteitä.  "Helsingin kaupunki on myös pari vuosikymmentä soveltanut periaatetta, että ketään vakituisessa työsuhteessa olevaa ei irtisanota. Sen sijaan kustannetaan tämä sirkus sillä, että uudet, oikeaa työtä tekevät (nuoret) työntekijät, jotka korjaavat vanhojen tekemää vahinkoa, palkataan kuuden kuukauden pätkäsopimuksiin ilman kunnon irtisanomissuojaa tai palkkaa." Hänen mielestään edelleen: ” Kunnallisten palveluiden toimivuuden tärkeä elinehto lähitulevaisuudessa on uusien absurdien irtisanomissuojien voimaanastumisten estäminen.” Hän perustelee vielä ajatustaan kertomalla työtehtävänsä ajat sitten menettäneistä ihmisistä, jotka kuitenkin osallistuvat työhön sabotoimalla toisten työtä.

Minä vastasin Helsingin Sanomien vaalikoneen aihetta sivuavaan kysymykseen:

Jos kunnassani tulee eteen tilanne, jossa on välttämätöntä joko leikata kunnallisia palveluita ja sosiaalietuuksia tai korottaa veroja, veronkorotukset ovat parempi vaihtoehto.

Samaa mieltä, mutta säästöjä pitää myös löytyä. Todella monet suomalaiset ovat joutuneet tinkimään omassa taloudessaan - ei lomamatkoja, vaan käydään uimarannalla ei autoa, vaan pyöräilyä ja joukkoliikennettä, ei vaateostoksia, vaan kierrätystä, ei lehtitilauksia vaan kirjastossa käyntejä, ei ravintolassa käyntejä, vaan edullista kotiruokaa, ei kahvilassa käyntejä, vaan kyläilyjä sukulaisten luona. Silti köyhä yksinhuoltajakin löytää keinot lastensa perustarpeiden ja hyvinvoinnin ylläpitoon. Myös kaupungin menoja on voitava tinkiä. Kunnan palveluksessa on liikaa ihmisiä. Taitavia ja ahkeria työntekijöitä tarvittaisiin myös yksityisellä sektorilla, joka viime kädessä rahoittaa palvelut.

Toisin sanoen olen Yrjö Hakasen kannalla siinä, että mieluummin veronkorotuksia kuin palveluiden heikentämistä, mutta eri mieltä työpaikkojen vähentämismahdollisuuksista. Lilja Tammisen kanssa olen yhtä mieltä työpaikkojen vähentämisestä, mutta eri mieltä irtisanomissuojan poistamisesta. Olen tavannut kaupungin hallinnossa lähes pelkästään hyvin koulutettuja ja työstään kiinnostuneita ihmisiä, myös eläkeikää lähestyvien joukossa. Suuressa organisaatiossa on taatusti myös niitä, jotka joskus ovat sairauden tai muun syyn takia hyvin heikosti tuottavia. Hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu, ettei ihmistä silloin potkaista pois. 

Säästöä voidaan saada kaupungin hallintoa virtaviivaistamalla siten, että yhä useampi tekee sitä työtä, jota varten organisaatio on olemassa – opetusorganisaatiossa opettaa, hoito-organisaatiossa hoitaa ja katujen kunnossapidossa pitää katuja kunnossa. Töiden johtamista, suunnittelua ja hallinnointia voisi keventää kovasti ja näissä töissä olevia asiantuntijoita käyttää lähempänä asiakasta olevissa tehtävissä.