Syrjäytymiskehitys keskeytettävä

Julkisuudessa on esitetty useita erinomaisia puheenvuoroja nuorten syrjäytymiseen puuttumisesta. Mainitsen niistä kaksi. Tasavallan presidentin asettama työryhmä on tehnyt raportin Ihan tavallisia asioita jokamiehen toimenpiteistä, joilla vähennetään syrjäytymistä. Toisaalta Esko-Juhani Tennilä on Suomen Kuvalehdessä olleessa artikkelissaan koonnut yhteen toimenpiteitä, joilla jo syrjäytyneiden nuorten toivotaan löytävän tiensä takaisin muiden joukkoon, Nuorten syrjäytymisen ratkaisemiseen tarvitaan valtion ja kuntien päättäväisiä toimia. 

Presidentin komitean mainitsemilla tavallisilla, jokaisen ihmisen käytössä olevilla keinoilla päästäisiin pitkälle. Lähimmäisestä välittämällä voidaan puuttua sellaiseen toimintaan, jonka lopputuloksena nuori ihminen päättää jättäytyä ulkopuolelle, ei kouluun, ei töihin. Vain päättämällä olla kääntämättä katsettamme toiseen suuntaan tulee jo moni autetuksi. Pieneltä tuntuva asia on kuitenkin käytännössä vaikeaa. Esimerkki: nyt julkisuudessa runsaasti puheena olevat koulun ongelmat olivat olemassa jo ainakin 30 vuotta sitten, kun oma poikani kävi peruskoulua. Pääsin joskus katsomaan tavallista oppituntia ja ymmärrän hyvin, miksi koulu ei suju monilta ja miksi jatko ammattikoulussa tai lukiossa on lahjakkaallekin liian usein vaihtoehdoista viimeinen. Entä, jos opettaja ei sinnittelisikään koulupäivän loppumista, viikonloppua, lomaa ja lukukauden loppumista ja lopulta eläkkeelle pääsyä odotellen vaan ilmoittaisi rehtorille, että tämä ei enää käy, minä en jaksa, lapset kärsivät. Jospa koulusta löytyisi joku, jolla olisi selkärankaa sanoa häirikön vanhemmille: “Kuulkaa rouva tohtori ja herra tuomari, teidän lapsenne ei sovellu normaaliin luokkaopetukseen. Hän ei pysty keskittymään ja olemaan paikallaan viittä minuuttia kauempaa. Emme voi pitää häntä enää muiden oppilaidan kanssa samassa tilassa edes vieressä istuvan kouluavustajan kanssa.” Käytin esimerkkinä koulua, koska itsekin olen opettaja. Luullakseni useimmilla meistä on kiusallisia muistoja omalta työpaikaltamme, metrosta, pysäkiltä tai vaikkapa illanvietoista. Kiusaantuneena on nähty, vaikka ei oltu näkevinään. Minä muistan varmaan elämäni loppuun asti miehen, jolla oli metrovaunussa selkärankaa sanoa juopuneelle kovalla äänellä: “Anna olla se tyttö kiusaamatta!” Vaikka mitä olisi tapahtunut, ihailisin silti aina tätä vanhaa rohkeaa miestä. 

Tennilän mainitsema pitkäaikaistyöttömyyden katkaisukokeilu ja hallitusohjelmassa oleva nuorisotakuu ovat takuulla tuloksellisia. Omassa työssäni ammattikorkeakoulussa nuoria aikuisia opettaessani olen huomannut miten nopeasti hyvin menestyvä opiskelija passivoituu, ellei saa pikaisesti alansa työtä valmistumisen jälkeen. 1990-luvun laman yhteydessä kohtasin puolesta vuodesta vuoteen työttömänä olleita, jotka olivat jo kauan sitten lakanneet toivomasta ja hakemasta työtä, kun yhteenkään hakuun ei ollut tullut vastausta. Asiaa olisi autettu lopulta varsin pienellä panoksella. Nuorisotakuu tarkoittaa sitä, että kenelle tahansa alle 25 vuotiaalle ja kaikille alle 30-vuotiaalle ammattiin valmistuneelle on järjestettävä työpaikka. Luotan siihen, että nuorisotakuun kääntöpuolelle (esimerkiksi kaksille työmarkkinoille) löytyy ratkaisut ja tahdon, että Helsingin kaupunki lähtee täysillä mukaan. 

Vahinko on kuitenkin jo aivan liian monen kohdalla päässyt tapahtumaan. On tuskallista syrjäytyneen läheiselle katsella sitä yksinäisyyttä, sosiaalisia pelkoja ja arvottomuutta, mitä kaiken ulkopuolelle jääminen merkitsee. Jos oma läheinen ei uskalla ulos ollenkaan tai vasta katujen hiljennyttyä ja silloinkin vain humalassa tai rauhoittavissa. Jos tämä elämä jatkuu kuukausia ja vuosia, läheinen - usein äiti - vanhenee eikä jaksa enää käydä töissä jatkuvan huolen takia, hänkin syrjäytyy helposti huolensa ja häpeänsä kanssa. Tätä syrjäytyminen tarkoittaa käytännössä. Interventio näin lukkiutuneeseen tilanteeseen on vaativa toimenpide, mutta sekin on tehtävä ja tehtävissä. Esimerkiksi Helsingin kaupungin rahoittama Niemikotisäätiö on osannut huolehtia vaikeasti kuntoutettavien henkilöiden sijoittamisen toivottomalta näyttävästä tilanteesta muiden ihmisten joukkoon ja tyydyttävään elämään.